Artikkelit

098-109 seinärakenteet

Seinärakenteet

missing image file

Rakennuksen rakennevalinnat tehdään kolmella tasolla: kokonaisrakennejärjestelmä, rakenteet, materiaalit.

Onnistunut lopputulos edellyttää, että valitaan toteutustavaltaan selkeä runkorakenne, siihen oikein toimivat ja keskenään yhteensopivat rakenteet sekä rakenteisiin edulliset ja tarkoituksenmukaiset materiaalit. Kaikilla mainituilla tasoilla vallitsee tarjonnassa runsauden pula. Uusia vaihtoehtoja syntyy kaiken aikaa. Tässäkin kirjoituksessa voidaan luoda otsikon aiheeseen vain yleiskatsaus, mutta senkin avulla voi rakentaa itselleen yleiskäsityksen erilaisista mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista valittaessa rakenteita ja rakennusmateriaaleja. Asiantuntijan apu on tarpeen - varsinkin poikettaessa perinteisistä ja pitkään koetelluista ratkaisuista.

Yleistä runko-

rakenneratkaisuista

Huomattavin osa pientaloista ja varsinkin yksittäisistä omakotitaloista - sekä paikalla toteutettavista että elementtirakenteisista – tehdään edelleenkin puurunkoisina. Sekä ulko- että väliseinät ovat nk. tolpparunkorakenteita. Vesikatto ja yläpohja kannatellaan tehdasvalmisteisilla puuristikoilla. Puutaloissa ovat myös välipohjat yleensä puurakenteiset, ellei kyseessä ole rinnetalo, jolloin kellarin katto on useimmiten kivirakenteinen.

Puuelementtitaloja on meillä alettu runsaammin pystyttää heti sotien päätyttyä eli nk. jälleenrakennuskaudelta alkaen. Yhtenä kehityksen vauhdittajana ovat olleet 40-luvun alussa nk. ruotsalaisten lahjatalojen toimitukset. Energiakriisin seurauksena levymäisiin ulkoseinäelementteihin perustuvat rakennejärjestelmät kehittyivät siten, että erilaiset pilari-laatta –ym järjestelmät hävisivät markkinoilta. Samaan aikaan eristevahvuudet ja tiiveysvaatimukset asettuivat lähinnä nykyiselle tasolleen. Jossain määrin toimitetaan myös tilaelementtitaloja. Alalla on myös ruotsalaisia yrittäjiä. Talopakettien osuus uusista pientaloista on asettunut hieman yli 60 %:n tasolle.

Muurattaessa seinät tiilistä tai harkoista tehdään yläpohja- ja vesikattorakenne kuitenkin yleensä puurakenteisena kuten puutaloissa. Sen sijaan välipohjat voidaan rakentaa kivimateriaalista, jolloin saadaan mm. äänieristykseltään hyviä rakenteita.

Perinteisten tiiliseinien ja kevytbetoniharkkojen (Siporex) rinnalle ovat viime vuosien aikana tulleet lämpöhalkaistut kevytsora- tai betoniharkot. Betonista valmistetaan myös ladottavia lämpöristettyjä harkkoja, joiden valutilat täytetään betonilla ladonnan yhteydessä. Harkoista oikein rakennettuna on mahdollisuus saavuttaa tiiviitä ja lämpimiä ulkoseiniä.

Jonkin verran yksittäisiäkin omakotitaloja toteutetaan samanlaisista betonielementeistä, joista suurin osa kerrostaloistamme aina 60-luvun alusta alkaen on rakennettu (nk. betonisandwich -elementit). Rakennusliikkeet, joilla on muuta rakennustoimintaa varten valimo, voivat toimittaa elementtejä myös pientalorakentajille näiden teettämien elementtipiirustusten mukaan. Kellarinseinät voidaan koota betonielementeistä, vaikka yläpuolisten kerrosten rakenteet tehtäisiin muilla rakenteilla. Kellarin katto tehdään kivirakenteena, jolla otetaan vastaan mahdolliset maanpaineet ja sidotaan elementit toisiinsa.

Yleisin omakotitalon kellarinseinä on edelleenkin paikalla tehty, betonista valettu tai nykyään yhä useammin harkoista muurattu rakenne.

Valittaessa rakennuksen väliseinien, välipohjien ym rakenteita on itse rakenteen teknisten ominaisuuksien lisäksi otettava huomioon niiden yhteen sopivuus, sopivuus rakennusajankohtaan, materiaalien ja tekijöiden saatavuus, nostokaluston tarve ja sen pääsy rakennuksen luo, aiemmat kokemukset ja monia muita tärkeitä tekijöitä.

Valintaperusteista

Rakentajalle on tarjolla useita käyttökelpoisia rakennevaihtoehtoja ja niiden yhdistelmiä sekä runsaasti erilaisia rakennusmateriaaleja. Yleisesti käytettävät rakenteet ja materiaalit ovat luonnollisen valinnan kautta osoittautuneet hyväksyttäviksi, joten rakentaja voi melko luottavaisena tehdä valintansa niiden joukosta ja painottaa itselleen tärkeitä ominaisuuksia. Referenssikohteiden avulla löytää tukea päätöksenteolle. Omakotirakentajat jakavat tunnetusti kokemuksiaan uusille rakentajille.

Valintaperusteet muuttuvat ajan mukana ja uusia on pyrkimässä edellisten rinnalle. Viime vuosina on kiinnitetty huomiota erityisesti materiaalien ympäristövaikutuksiin ja terveellisyyteen. Tällä hetkellä on ilmeisesti aiempaa enemmän syytä tarkastella valittavia rakenteita myös lisääntyneen talotekniikan ja kehittyneen kiinteistönpidon näkökulmasta.

Koko rakentamisen kenttää materiaaleista valmiiseen rakennukseen tarkastellaan nykyään myös nk elinkaari –ajattelun pohjalta. Energiataloudellisuus on edelleenkin yksi tärkeimmistä tavoitteista. Se muodostuu monesta eri tekijästä. Pientalorakentajaa lähinnä on mm. rakennuksen lämmintä tilaa rajaavien rakenteiden (vaipan) lämmöneristyskyky. Suomen rakentamismääräyksissä annetaan vaipan eristävyydelle vähimmäisvaatimukset, jotka esitetään lämmönläpäisykertoimien avulla.

Lämmönläpäisykerroin

Rakennuksen vaipan osien (ulkoseinät, yläpohja, alapohja) lämmönläpäisykertoimet ilmoitetaan U-arvoina ( W/m²K). U –arvo (aiemmin k-arvo) on rakenteen kokonaislämmönvastuksen käänteisluku. Arvoille on asetettu rakentamismääräyksissä enimmäisarvot. Koska määräykset ovat hiljattain (1.10.2003) muuttuneet, käsitellään niitä seuraavassa hieman tarkemmin.

Rakentamissäännöksiä ja niiden kehitystä voi seurata Ympäristöministeriön sivulta www.ymparisto.fi. Sieltä löytää runsaasti tietoa, jonka avulla on ennakoitavissa myös tulevia rakentamisen kehitysnäkymiä ja ajan trendejä valtakunnan tasolla.

Uusitut lämmöneristysvaatimukset löytyvät Suomen rakentamismääräyskokoelman osista RakMK C3 Lämmöneristys, määräykset (2003) ja RakMK C4 Lämmöneristys, ohjeet (2003). Määräyksissä esitetään vaipan rakenteiden suurimmat sallitut lämmönläpäisykertoimet. Rajoitusten avulla säädellään rakennuksen lämmityksen lämpöenergiatarvetta. Ohjeissa (C4) esitetään kokoelma hyväksyttäviä tapoja – esimerkiksi laskentakaavojen avulla määrittää rakenteiden lämmönläpäisykertoimia.

Puolilämpimiä tiloja rajaaville sekä lämpimien ja puolilämpimien tilojen välisille vaipan osille on määrätty myös U-arvojen ylärajat, jotka ovat edellisiä selvästi suuremmat..

Määräykset koskevat vakituisia asuntoja sekä vapaa-ajan asuntoja, jotka ovat kaupallisessa käytössä lämmityskautena. Tulkinnat saattavat vaihdella kuntakohtaisesti.

Kiristyneet eristävyysvaatimukset tarkoittavat käytännössä, että ulkoseinässä aiempi 150 mm mineraalivillaeristyksen paksuus on kasvanut

170–200 mm:iin riippuen rakenteista ja eristemateriaalin lämmönjohtavuudesta. Yläpohjaan tarvitaan mineraalivillaa vähintään 300 mm (suositellaan 400 mm). Valmistaloteollisuus on suurelta osin jo ennen vaatimusten kiristymistä siirtynyt nykyisten vaatimusten mukaisiin eristevahvuuksiin.

Eniten ovat kiristyneet ikkunoiden lämmöneristysvaatimukset. Ikkunoille ja oville esitetty vaatimus koskee koko rakennetta, ei esimerkiksi pelkästään ikkunalaseja taikka oven umpiosaa. Ikkunarakenteiden vaatimustaso saavutetaan käytännössä kolmilasisilla rakenteilla, joissa on lasien välissä oleva eristävä kaasu. Eristävyyttä parantavat erilaiset selektiivipinnoitteet (U = 1,2…1,0).

Lämmöneristysmääräykset voidaan täyttää valitsemalla vaippaan seinä-, yläpohja- ja alapohjarakenteet sekä ikkunat ja ovet niin, että ne kukin täyttävät suoraan niille erikseen asetetut vaatimukset. Toinen mahdollisuus on osoittaa laskelmin, että rakennuksen vaipan lämpöhäviöt eivät ylitä määräysten esittämien arvojen avulla laskettua vertailutasoa. Tällainen kompensaatio mahdollistaa esimerkiksi vaipan rakenteet, joiden lämmönläpäisykerroin U ≤ 0.6 (esimerkiksi lisäeristämätön hirsiseinä). Nykyisten määräysten mukaan voidaan myös ilmanvaihdon lämmön tehostettu talteenotto (LTO) ottaa huomioon rakennuksen lämpöhäviöitä laskettaessa. Tällöinkin vaipan lämpöhäviöt saavat olla enintään 10 %

suuremmat, kuin perusvaatimusten mukaisilla rakenteilla tehdyn vaipan lämpöhäviöt.

Ikkunapinta-aloja voidaan suurentaa ja ikkunoiden lämmönläpäisykerroin voi olla U ≤ 1.8, kun lisääntyneet lämpöhäviöt kompensoidaan edellä kuvatulla tavalla. Rakennuksen vaipan eristävyydessä ei tule pyrkiä minimitasolle, vaan päinvastoin on syytä harkita eristävyyden lisäämistä jopa selvästi määräysten asettamien alarajojen yli.

Ohjeissa (RakMK C4) esitetään (eräät) hyväksytyt laskentamenetelmät U-arvojen määrittämiseksi laskemalla. U-arvo voidaan määrittää laskemalla pääsääntöisesti samoin kuin aiempi k –arvo. Uutuutena esitetään laskentakaavat kylmäsilloille, joilla tässä tarkoitetaan rakenteessa johdonmukaisesti esiintyviä, ympäristöään selvästi paremmin lämpöä johtavia rakenteita, kuten metallisia runkotolppia. Yksittäisten kylmäsiltojen vaikutusta ei oteta edelleenkään huomioon. Toisena uutuutena on käsite lievästi tuulettuva ilmarako, jollainen voisi olla esimerkiksi tiiliverhouksen takana oleva ilmaväli. Tällöin tiili otetaan (aiemmista ohjeista poiketen) mukaan lämmönvastuslaskelmaan (käytännössä arvolla 0,15 m² K/W). Normaali ilmarako (hyvin tuulettuva) otetaan uusissa ohjeissa huomioon U-arvoa laskettaessa siten, että ulkopinnan ylimenovastuksen sijaan käytetään sisäpinnan vastusta, joka on lukuarvoltaan noin nelinkertainen (0,13 m² K/W) ulkopinnan vastukseen verrattuna. Tämä pienentää (parantaa) hieman laskennallista U –arvoa. Raon ulkopuolista rakenteen osaa (ulkoverhous) ei oteta laskelmissa huomioon.

Laskennallisen U-arvon merkitystä ei tule korostaa liikaa, sillä muutaman sadasosan eikä edes kymmenesosienkaan eroilla ole käytännössä merkitystä.

Tärkeintä on, että rakenteiden läpi ei virtaa ilmaa kumpaankaan suuntaan ja että seinärakenteiden sisällä eivät ilmavirrat kuljeta lämpöä sisäkuoren ja ulkokuoren välillä. Erityisesti on huolehdittava, että eristeen ja sisäverhouksen väliin ei jää vähäisiäkään ilmakanavia. Lisäksi rakenteissa olevien eristeiden kosteuspitoisuus ei saa nousta normaaliarvojen yläpuolelle. Oheisten rakenne - esimerkkien lämmönjohtavuuksista on yleensä todettu, että ”rakenne täyttää määräysten vaatimukset”, ellei eristyskyky ole oleellisesti raja- arvoa parempi tai huonompi. Esimerkiksi vanhojen tiilikerrostalojen ulkoseinien U-arvo on luokkaa 1,0 W/m²K, eikä niitä kuitenkaan ole pidetty sen vuoksi kelvottomina. Vaipan kautta siirtyy vain osa rakennuksen käyttämästä energiasta; suuri osa kuluu veden lämmittämiseen ja ilmanvaihtoon.

Hengittävät rakenteet

Rakenteiden hengittävyys puhuttaa myös niiden valintatilanteessa. Sillä tarkoitetaan vaipparakenteen (ulkoseinän, yläpohjan ja alapohjan) kykyä päästää rakenteiden läpi erilaisia ilmassa esiintyviä kaasuja, kuten vesihöyryä, hiilidioksidia, typpeä ja muita ilman sisältämiä osakaasuja. Kaasut siirtyvät osapaine- eron vaikutuksesta siihen suuntaan, missä paine on pienempi. Vesihöyry pyrkii siten siirtymään yleensä lämpimästä huonetilasta kohti kylmempää ulkoilmaa. Hengittävyydellä ei siis tarkoiteta ilmavuotoja. Osa rakentajista haluaa, että talon vaippa hengittää ja osa, että se on mahdollisimman tiivis, jotta voitaisiin hallita sisäilman laatua kehittyneillä ilmastointijärjestelmillä. Tässä puhutaan ilmeisesti osittain toistensa ohi: edellinen tarkoittaa kaasutiiveyttä ja jälkimmäinen ilmavirtauksia vastaan tiivistä rakennetta

Rakenteiden massiivisuus ja energiankulutus

Rakenteiden massiivisuus vaikuttaa rakennuksen energian kulutukseen, mutta ei niin suoraviivaisesti kuin usein kuulee esitettävän. Massiivisuudesta on hyötyä, kun lämmitysjärjestelmä reagoi hitaasti sisälämpötilan muutoksiin. Kevyet rakenteet sopivat yleensä rakennukseen, jossa lämmitys reagoi herkästi lämpötilojen muutoksiin. Tällainen lämmitysmuoto on mm. suora sähkölämmitys. Alalta on tehty tutkimuksia, mutta tulkinnoissa lähdetään usein erilaisista lähtökohdista ja selvää yksiselitteistä vastausta ei ole. Raskaat rakenteet mahdollistavat passiivisen aurinkoenergian hyödyntämisen eli niiden avulla voidaan varastoida etelä–länsi -ikkunoiden läpi tulevaa auringonsäteilyn sisältämää energiaa. Rakenteisiin varastoidusta lämmöstä on hyötyä myös lämmityskatkosten aikana.

Vaipan lämpöhäviöt

Lämmitysenergia kulkeutuu ulkoseinien, yläpohjan, alapohjan ja ikkunoiden läpi sekä ilmanvaihdon ja lämpimän käyttöveden mukana ulos rakennuksesta.

Ympäristöministeriön tiedotteessa (6.11.2002) arvioidaan 2003 kiristyvien määräysten aiheuttamien lisäkustannusten (3–5 prosenttia) takaisinmaksuajoiksi lämmöneristystoimenpiteiden osalta 10–20 vuotta, ikkunoiden osalta sähkölämmitystaloissa 5 ja muissa taloissa 10 vuotta.

Eräässä tarkastelussa (Motiva 2004) verrattiin tavanomaisen ja energiaa säästävän pientalon lämmitysenergiankulutuksia keskenään. Laskelmissa olivat mukana vaippa (myös ikkunat) ja ilmanvaihto. Tavanomainen talon kulutukseksi oletettiin vuodessa 126 kWh/m² ja energiaa säästävän vastaavasti 60 kWh/m². Energianhinnalla 0,07 €/kWh säästyisi 150 m² asunnon lämmityskuluissa vuosittain lähes 700 € eli runsas puolet tavanomaisen talon vastaavista kuluista. Matalaenergiatalossa vaipan eristevahvuudet ovat noin puolta paksummat, kuin nykyisissä rakennuksissa (villaa ulkoseinissä 300 mm ja yläpohjissa 400–500 mm). Ikkunat ovat eristävyydeltään vaatimuksia paremmat (U = 0.1) . Ilmastointi on järjestetty tulo- ja poistojärjestelmänä, jossa on tehokas lämmön talteenotto (LTO). Vaipan tiiveyteen kiinnitetään erityistä huomiota. Suunnittelussa pyritään selkeisiin rakennuksen perusmuotoihin ja rakenteisiin sekä rakennuspaikan mikroilmaston ja ilmansuuntien hyödyntämiseen. Materiaalien lukumäärää pyritään rajoittamaan. Rakenteet ja materiaalit valitaan lisäksi siten, että myöhemmät korjaus- ja muutostoimenpiteet on helppo suorittaa.

Päällekkäisinvestointien vaara syntyy, jos investoidaan sekä laitteisiin, joilla tuotetaan halpaa lämmitysenergiaa, että rakennuksen vaipan lisäeristämiseen. Jatkossa meillä ei ilmeisesti ole – laitetekniikan kehityksestä huolimatta – käytettävissä halpaa energiaa, joten lämmitysenergian kulutuksen vähentäminen tuntuisi joka tapauksessa olevan myös yksittäisen käyttäjän kannalta edullista. Rakennusten energiatehokkuudelle tullaan varmasti jatkossakin asettamaan yhä tiukempia vaatimuksia jo pelkästään Kioton ilmastosopimuksen velvoitteiden täyttämiseksi.

Uusimmissakaan lämmöneristysmääräyksissä ei vielä säädellä tarkemmin rakennuksen tiiveyttä. Tähän keskeiseen vaikuttajaan viitataan edelleenkin vain yleisluontoisella määräyksellä. EU–direktiivi rakennusten energiatehokkuudesta tulee Suomessa voimaan osittain vuoden 2006 alussa ja kokonaan vuonna 2009. Silloin viimeistään tultaneen kiinnittämään huomiota rakennuksen vaipan tiiveyteen. Lisäksi jo nykyisten määräysten yhteydessä harkittiin eristysvaatimusten määräämistä tiukemmiksi rakennuksissa, joissa on suora sähkölämmitys.

Pientalossa on ulkoilmaan rajoittuvaa vaippapinta-alaa lattiapinta-alaa kohden runsaasti verrattuna sekä rivi- että varsinkin kerrostaloon. Pientalon vaipparakenteita valittaessa onkin niiden lämmöneristävyyteen (lämmönjohtoluku ja tiiveys) kiinnitettävä erityistä huomiota. Rakennuksen käyttöikä on ainakin 60–100 vuotta!

Ekologiset ja terveelliset rakenteet

Materiaalien kierrätettävyys, uusiutuvuus ja terveellisyys ovat nousseet yhä voimistuvan ekologisen asenteen myötä merkittäviksi materiaalien ja rakenteiden valintakriteereiksi. Tällä hetkellä on selvimmin pystytty sääntelemään terveellisyyteen vaikuttavia tekijöitä: materiaalien on täytettävä mm. emissioiden eli päästöjen osalta tietyt kriteerit. Toisaalta ympäristöystävällisiksi katsotuille tuotteille on alettu jakaa erilaisia ympäristömerkkejä. Ekologisuus eli ympäristömyötäisyys on noussut keskeiseksi kilpailutekijäksi eri rakennusalan tuotteiden keskuudessa. Esimerkiksi parhaaseen sisäilmaluokkaan S1 (sisäilmaluokat ovat S1, S2 ja S3) pyrittäessä on sisämateriaalien täytettävä materiaaleille asetetuista luokista M1, M2 ja M3 parhaille, eli M1-luokan materiaaleille asetetut useammanlaatuiset vaatimukset. Rakennustarvike-esitteistä voi huomata, että markkinoilla olevat tuotteet täyttävät yleensä M1 -luokan vaatimukset .

Palo-ominaisuudet

Rakennukset kuuluvat kukin johonkin kolmesta paloluokasta P1, P2 tai P3. Pientalot kuuluvat lähes poikkeuksetta vaatimattomimpaan eli

P3-luokkaan. Kantaville rakenteille ei aseteta erityisiä palonkestovaatimuksia. Rakennus saa olla enintään 2-kerroksinen (poikkeuksena asuin- ja toimistorakennukset, joiden kerrosluvun maksimi on neljä).

Erillisiksi palo-osastoiksi muodostetaan autotalli ja kattilahuone. Osastoivan rakenteen tulee täyttää palonkestoluokan EI30 vaatimukset. Se tarkoittaa, että rakennusosan (esimerkiksi osastoivan seinän) tulee täyttää tiiveyden (E) ja eristävyyden (I) suhteen puolen tunnin (30 min) palonkestovaatimus. Puurunkoisessa seinässä ja yläpohjassa tämä vaatimus täyttyy esimerkiksi kahdella 13 mm kipsikartonkilevyllä (molemmat erikseen 15 min) taikka normaalilla mineraalivillaeristeisellä tolpparunkoseinällä. Edellä mainituissa tiloissa katot ja seinät verhotaan 1/I- luokan verhouslevyllä (esimerkiksi

13 mm kipsikartonkilevyllä). Lisäksi lattiat tulee tehdä palamattomista tarvikkeista (betoni). Vähintään 4 metrin etäisyydellä muusta rakennuksesta olevalle, alle 60 m²:n laajuiselle autotallille ei aseteta erityisiä vaatimuksia seinä- ja kattorakenteiden suhteen.

Rakennuksiin ei saa käyttää tarvikkeita, jotka palavat ilman ilmasta saatavaa happea, tuottavat palaessaan myrkyllisiä kaasuja, taikka palotilanteessa sulavat, pisaroivat tai putoavat vaaraa aiheuttavalla tavalla.

Lopuksi vielä eräs palotekninen käsite eli avoin rakentamistapa: jos rakennus on vähintään 8 metrin etäisyydellä toisista rakennuksista, ei ulkoseinä - ja kattorakenteille aseteta lähekkäin rakentamisesta aiheutuvia erityisiä paloteknisiä vaatimuksia.

Kosteus

Julkisuudessa on kiinnitetty huomiota rakennusten kosteusongelmiin ja niitä sääteleviin, uusittuihin rakentamismääräyksiin (Suomen rakentamismääräyskokoelman osa RakMK C2 Kosteus, määräykset ja ohjeet, 1999). Määräyksiin ja ohjeisiin on kirjattu viimeisin tietämys ja tämänhetkiset käsitykset rakennusten kosteuskysymyksistä. Esimerkiksi kylpyhuoneiden seinissä ei enää riitä kosteussuojasively, vaan vesipisteiden kohdille (käytännössä seinille) on tehtävä vesieristys.

Ammattirakentajalle määräysten yksityiskohdissa ei ole paljonkaan uutta, mikä poikkeaisi nkp hyvästä rakennustavasta. Tässä kirjoituksessakin ohjeet esitetään eri rakennusosien yhteydessä. Viimeisimmät ohjeiden ”tarkennukset” on esitetty kursivoidulla tekstillä.

ULKOSEINÄRAKENTEET

Yleisin pientalon ulkoseinärakenne on ollut tolpparunkoinen puuseinä, joka on eristetty mineraalivillalla ja verhottu ulkoa joko puulla tai tiilellä. Tolpparunko korvasi hirsirungon jälleenrakennuskaudella, jota ennen lamasalvostekniikalla valmistettu hirsikehikko oli koko tunnetun asutushistorian ajan käytännössä ainoa puurakennusten (mökistä kirkkoon) runkorakenne. Tolpparunko tehdään paikalla taikka koko seinä asennetaan elementteinä. Perinteinen tolpparunko toteutetaan nykyisin myös nk. pre-cut-järjestelmällä, jossa runkorakenne toimitetaan työmaalle valmiiksi katkottuna puutavarana.

Kerrostalorakentamiseen kehitettyä platform-menetelmää on alettu käyttää myös pientalorakentamisessa. Siinä valmistetaan ensin vaakataso, jonka jälkeen sen päällä rakennetaan seinärakenteet, jotka osaelementteinä nostetaan paikoilleen. Tämän jälkeen valmistetaan seuraava vaakataso ja sen päällä taas mahdolliset seuraavan kerroksen seinät. Rakentamisessa sovelletaan pre-cut –menetelmää.

Pientaloja on aiempaa runsaammin alettu tehdä myös kivirakenteisina. Seinät ovat joko perinteisemmin tiili- tai betonirunkoisia taikka nykyään yhä useammin erilaisia harkkorakenteita.

Teräsrakentamista on kokeiltu pientaloihin ja kokeiltiinpa joskus muovisiakin pientaloja, mutta kumpikaan materiaali ei ole vielä yleistynyt pientalomarkkinoilla. Teräsrakenteisen tolpparunkoisen pientalon rakenteet on esitetty RT-ohjekortissa RT 82-10695 (vuodelta 2000).

Käytetty rakennusoikeus laskettiin aiemmin suoraviivaisesti kerrosalana, eli ulkoseinien ulkopintojen rajoittamana alana. Nykyisten määräysten mukaan rakennusoikeuden saa ylittää siltä osin, mikä menee ulkoseinän sisimmän 250 mm paksuisen osan ulkopuolelle. Näin ulkoseinä voidaan valita ilman rakennusoikeuden rajoittavaa vaikutusta.

Tolpparunkoiset ulkoseinät

Seinätyypit voidaan jakaa yksirunkoisiin ja ristirunkoisiin rakenteisiin. Kummassakin on pystysuuntainen tolpparunko, jossa kooltaan 50x125=175 mm

olevat soirot asennetaan 600 mm jaolle. Tolppina voidaan käyttää myös höylättyä tai mitallistettua puutavaraa taikka erilaisia erikoissoiroja kuten kertopuuta taikka vaneriuumapalkkeja jne. Ristirunkoisessa rakenteessa on rungon ulko- taikka sisäpuolella nk. lisärunko, tavallisesti 50x50 mm soirot 600 mm jaolla joko vaaka- taikka pystysuunnassa tolppien kohdilla.

Seinässä on erilaisia kerroksia, jotka ovat paitsi eri materiaali- ja tarvikekerroksia myös toiminnallisia kerroksia (ulkoverhous, tuulensuoja, lämmöneristekerros, jne.):

Seinän uloimpana kerroksena on sitä suojaava ja ulkonäköä antava ulkoverhous. Puu on perinteinen suomalainen verhousmateriaali, jonka esteettisiä ja teknisiä ominaisuuksia on alettu 1980 –luvulta alkaen arvostaa 1960- ja 1970-lukuja yleisemmin. Puujulkisivujen mahdollisuuksista antaa hyvän kuvan RT – ohjekortti RT 82-10571 (1995). Puuverhousmateriaalin on oltava riittävän paksua, esimerkiksi lautaverhouksen tulisi olla vähintään 18 mm, leveimpien lautojen tätäkin vahvempia. Tällä hetkellä esitetään perustellusti minimiksi 25…28 mm. taikka niistä höylättyjä tuotteita. Puuta ei välttämättä tarvitsisi pinnoittaa (!), sillä se tuhoutuu suojaamattomana ulkoilmassa vain noin 1 mm 10 vuodessa. Kun se kuitenkin – suurelta osin ulkonäkösyistä - esimerkiksi maalataan, on suojaava pinnoite (vähintään pohjamaalaus) tehtävä mahdollisimman pian. Puun on aina oltava maalattaessa kuivaa. Perinteisesti verhouslaudat on tehty kuusesta, koska kuusen solurakenne estää veden tunkeutumisen puuhun paremmin kuin männyn solurakenne.

Tiili on myös hyvin monipuolinen verhousmateriaali, jossa julkisivun ulkonäköön vaikuttavia tekijöitä ovat tiilen koko, sauman muoto ja molempien väri sekä limitystapa. Sauman pinta - ala on noin 20 % koko seinän pinta - alasta.

Tiilikuoren vahvuuden on oltava vähintään 85 mm (moduuli(reikä)tiili eli MRT) . Tuulisilla paikoilla sekä räystäättömissä rakennuksissa tiiliverhouksen on altava130 mm (normaalireikä)tiili eli NRT). Myös 123 mm leveätä tiiltä (peruskokoinen tiili) on alettu käyttää. Aiemmin tämä kokoa 57x123x257 oleva tiili tunnettiin hormitiilen (HT) nimellä. Perinteisten tiilien lisäksi talo on mahdollista verhota muillakin muurauskappaleilla, joilla voidaan löytää uusi-ilmeisiä ja yksilöllisiä ratkaisuja.

Muut materiaalit, kuten ulkokäyttöön soveltuva vaneri, pelti jne. ovat kaikki mahdollisia pientalon julkisivuissa. Ne asennetaan seinään nk. kaksivaihetiivistys -periaatteella: ulkoverhouksen takana on ilmarako, joka johtaa verhouksen taakse päässeen sadeveden ja sisältä siirtyvän diffuusiokosteuden ulos ennen kuin ne pääsevät rasittamaan seinärakennetta. (Tässä julkaisussa on erikseen artikkeli julkisivuista.)

Sekä puuverhouksen että tiilen taakse pääsee aina sadevettä ja varsinkin tiilikuoren sisäpintaan kertyy kylmänä kautena jäätynyttä kosteutta, josta osa muodostuu seinärakenteen läpi siirtyvästä, vedeksi tiivistyneestä vesihöyrystä. Siksi verhouksen takana on oltava tuulettuva ilmarako, joka johtaa sekä veden että vesihöyryn ulos. Nykyisin tiiliverhouksen taakse suositellaan jätettäväksi 30 …40 mm levyinen ilmarako, joka alapäästään tuuletetaan järjestämällä esimerkiksi kolmanneksi alimmaisen muurauskerroksen joka 3.–5. pystysaumaan rako. Vesi ja vesihöyry on koko seinän alalta - myös ikkunoiden ja ovien kohdilta -

johdettava ulos, eikä kosteutta saa päästä siirtymään sisärakenteisiin. Verhousmuurin alaosaan valuva vesi johdetaan vesieristeellä ulos.

Puuverhouksen taakse jätetään aiempaa leveämpi ilmarako (30…40 mm), joka ”kuristetaan” ala- ja yläpäästään 10 millimetriksi voimakkaimpien ilmavirtausten estämiseksi. Pitkäikäinen lopputulos syntyy hyvin monista pienistä yksityiskohdista; esimerkiksi pystylautojen alapäät tiivistetään maalilla ja kiinnitysnaulat lyödään vähintään 80 mm

päähän laudan alapäästä.

Seinän liittyminen sokkelirakenteisiin varsinkin puutalon matalaperustuksissa on osoittautunut ongelmalliseksi sekä yhdeksi home- ja lahovaurioiden lähteeksi. Puurungon alapuun tulee kaikilta osin rajoittua tuuletusrakoon niin, ettei mikään rakennusosa estä aluspuun kuivumista tuuletusilmaan. Puu saa kastua, mutta sen on päästävä kuivumaan tehokkaasti, koska muutoin on vaarana homehtuminen ja lahoaminen. Painekyllästetyn puutavaran käyttöä alajuoksuna tai –ohjainpuuna ei nykyisin ainakaan yksimielisesti suositella.

Puu- ja kivirakenteiden väliin tulevalla kosteuseristeellä suojataan alajuoksu paitsi perustusta, myös alapohjan betonilaattaa vastaan. Perinteisestä sokkelin korkeusminimistä 300 mm ei tulisi tinkiä. Puuverhouksen alareunan tulisi olla 500 mm

maanpinnan yläpuolella. Maanvaraisen lattian tulee sijaita pääsääntöisesti vähintään 300 mm

viereistä maanpintaa korkeammalla. Toisaalta lattiatason nostaminen routivilla mailla edellistä selvästi korkeammalle edellyttää matalaperustaisissa rakennuksissa routasuojauksen tarkistamista. Samaa edellyttää myös normaalia tehokkaampi maanvaraisen lattian lämpöeristäminen.

Ulkopuolisen ilman tunkeutuminen eristeisiin on estettävä tehokkaasti, minkä vuoksi seinän ulkopintaan tehdään erillinen tuulensuoja. Tuulisuojakerroksen on läpäistävä riittävän hyvin sisältä tulevaa vesihöyryä kosteuden tiivistymisvaaran vuoksi. Vanha perussääntö edellyttää, että ulkoseinän sisäpinnan on oltava viisi kertaa niin tiivis kuin ulkopinnan, jotta haitallista kosteuden tiivistymistä ei pääsisi tapahtumaan. Tuulensuojina voidaan käyttää erilaisia levymateriaaleja. Osa niistä toimii samalla runkoa jäykistävinä rakenteina.

Hartsilla ja vahalla kyllästetty huokoinen kuitulevy on yksi käytetyimmistä puurunkoisten ulkoseinien tuulensuojalevyistä. Se on korvannut aiemmat vastaavat bitumilla kyllästetyt tuotteet, joista usein käytettiin yleisnimeä bituliitti. Levyjä valmistetaan 12 mm ja 25 mm paksuina.

Riittävän tiivis mineraalivilla (paksuus 13 mm) taikka erikseen pintaverhottu mineraalivillalevy (45–60 mm) toimivat myös normien mukaisina tuulensuojina. Paksummat levyt kiinnitetään runkoon muovisilla naulausvälikkeillä, joihin voidaan edelleen kiinnittää ulkoverhouslautojen kiinnityslaudat.

Muita tuulensuojia ovat erilaiset muut levyt, kuten noin 10 mm paksut kipsikartonki - ja mineraalikuitulevyt. Myös kosteuden kestävää V313 -lastulevyä tai puolikovaa kuitulevyä on mahdollista käyttää valmistajien ohjeiden mukaan. Tuulensuojalevyjen leveysmitat ovat 600 mm:n kerrannaisia, joten ne kiinnitetään puskusaumaan tolpparungon päälle. Varmin kiinnitys ja samalla luotettavin ilmatiiveys saavutetaan naulaamalla levysaumojen päälle rimat. Levyjen tulee ulottua yhtenäisenä alajuoksusta yläpohjan tuulensuojaan (taikka tuulenohjaimeen).

Kiinnitys on tehtävä niin, ettei levy pääse myöhemmin verhouksen takana turvotessaan pullistumaan (naulaus valmiiksi ohjeiden mukaan!). Muussa tapauksessa saumoihin syntyy epätiiveyskohtia. Lisäksi levy saattaa pullistuessaan tukkia ilmaraon ja olla jopa kosketuksissa ulkoverhoukseen.

Seinän lämmöneriste oli aiemmin yleisesti sahanpurua, jonka mineraalivillat korvasivat 1960-luvun aikana. Villojen lämmönjohtavuus on vain puolet sahanpurun lämmönjohtavuudesta. Mineraalivillat jakautuvat valmistukseen käytettävän lähtöaineen mukaan lasi- ja kivivilloihin. Villaeristeitä on jatkuvasti kehitetty laadullisesti ja tarjolla on monipuolinen valikoima tuotteita erilaisiin tarkoituksiin.

Paikkansa jo vakiinnuttaneita uudempia eristeitä ovat puukuituvillat eli selluvillat eli myös nimellä ekovilla tunnetut tuotteet. Ne valmistetaan pääosin kierrätyspaperin kuidusta, johon lisätään palon- ja lahonestoaineita. Seiniin eriste asennetaan kosteana yleensä sisäpuolelta ruiskuttamalla, jolloin kuidut kiinnittyvät eristetilan seinämiin ja toisiinsa. Erityisen käteväksi tämä eristämistapa on osoittautunut esim. hirsiseinien lisäeristämisessä. Eristemassa puhalletaan päin riittävän tukevaa pintaa - ei kuitenkaan vuorauspaperille tai muulle vastaavalle alustalle. Kosteuden poistuminen eristeestä on varmistettava riittävällä kuivumisajalla (2–3 viikkoa) ennen sisäverhouksen kiinnitystä. Selluvillan yhteydessä ei kuivien tilojen seinissä ole tarpeen käyttää höyrynsulkua, vaan niissä riittää ilmasulku.

Uusimpia tulokkaita on puukuitueriste, jonka odotetaan tarjoavan eristämiseen yhden ympäristöystävällisen vaihtoehdon lisää. Raaka- aineena on suoraan puumateriaali, josta valmistetaan puukuitua ja kuidusta eristelevyä. Lämmöneristeitä on yritetty kehitellä muistakin luonnonmateriaaleista, kuten suoturpeesta. Myyntiasteelle on kehitelty eristelevyinä ja – mattoina valmistettava pellavaeriste. Luonnontuotteiden kehittely pyrkii noudattamaan perinteistä talonrakentajan ohjetta, jonka mukaan rakentamiseen käytetään aineita ja tarvikkeita, joilla ei ole kilpailevaa käyttöä ja jotka ovat paikallisia. Mitä tahansa materiaalia ei kuitenkaan tule lähteä omin päin kokeilemaan, jollei erityisesti halua kotiinsa entisaikojen tapaan erilaisia ”kotieläimiä”. ja homeongelmia.

Orgaanisten eristysmateriaalien käytössä arin kohta liittyy varastointiin ja asennukseen: kastunut eriste alkaa herkästi homehtua. Homepitoista materiaalia ei rakentamiseen saa käyttää. Ongelmat vältetään oikealla eristeen käsittelyllä.

Eräs uusiotuote tehdään muovista kuiduttamalla. Tuote muistuttaa rakenteeltaan lasivillaa ja toimiikin osittain sen mukaan. Levyä voi herkkäihoinenkin käsitellä vaaratta.

Lämmöneristeen ja sisäverhouksen väliin asennetaan joko höyrynsulku taikka ilmansulku. Höyrynsulkuna toimii yleensä 0,2 mm rakennusmuovi (ei siis mikä tahansa itsestään tuhoutuva muovi), joka samalla on ilmansulku. Höyrynsulku asennetaan seinään, jonka eristeellä on alhainen kosteuskapasiteetti eli vähäinen kyky sitoa itseensä kosteutta. Tällaisia eristeitä ovat esimerkiksi mineraalivillat. Höyrynsulku asennetaan lämmöneristeen sisäpinnan sisäpuolelle, ei eristeen sisään.

Ilmansulku ehkäisee ilmavuodot rakenteen läpi parantaen lämmöneristävyyttä. Se läpäisee kosteutta (vesihöyryä). Tästä syystä ilmansulkua suositellaan käytettäväksi vain sellaisten eristemateriaalien kanssa, joilla on suuri kosteuskapasiteetti eli kyky sitoa ja haihduttaa kosteutta ilman, että se tiivistyy rakenteisiin. Tällaisia eristeitä ovat esimerkiksi puukuituvillat, sahanpuru ja kutterinlastu. Ilmansulkuna käytetään rakennuspaperia tai - pahvia, mutta se voidaan korvata saumoistaan ja liittymistään ilmatiivistetyillä rakennuslevyillä. Tällainen hengittävä seinärakenne läpäisee jossakin määrin vesihöyryä, hiilidioksidia ja happea. Hengittävä rakenne ei kuitenkaan korvaa asunnon ilmanvaihtoa (!). Kosteiden ja märkien tilojen kohdalla seinärakenteen toiminta on tarkistettava erikseen.

Tampereen teknillisessä yliopistossa (TTY eli entinen TTKK) tehty tutkimus näyttäisi tuovan uutta tietoa höyrynsulku / ilmasulku –keskusteluun. Tulokset näyttävät puhuvan höyrynsulun käytön puolesta. Käytännön tulkinnat vakiintuvat ilmeisesti lähiaikoina.

Sisäverhous tehdään yleensä jostakin rakennuslevystä, kuten 13 mm reunaohennetusta kipsikartonkilevystä, 12 mm lastulevystä tai 10 mm puukipsilevystä. Rakennuslevyt ovat pintakäsittelyn taikka seinänpäällysteen alustana. Lisäksi ne jäykistävät runkoa. Levyjä saa myös pinnoitettuina taikka pohjakäsiteltyinä. Panelointi onkin jo lähempänä sisustustöitä.

Usein kysytään, vaikuttavatko höyrynsulun läpi menevät naulat haitallisesti seinärakenteeseen. Jos naulat puhkaisevat ilmasulkuna toimivan kalvon niin, että ilmavirtaukset sen läpi mahdollistuvat, niin haitta on todennäköinen ja pahimmassa tapauksessa merkittävä. Höyrysulkuun ei naulanrei’illä ole vaikutusta.

Muut puurunkoiset seinät

Kaksi hengittävyydeltään täysin vastakkaista seinärakennetta on esitetty kuvassa 2. Ulkoseinä US3 on polyuretaanieristeinen puolielementtiseinä. Seinä muodostuu puutolppien varaan kiinnitetyistä polyuretaanilevyistä, jotka on päällystetty alumiinifoliolla. Tolppien sisäpinta on 63 mm eristelevyn sisäpintaa sisempänä. Kun tolppiin kiinnitetään sisäpuolinen rakennuslevy, jää levyn ja eristeen väliin sähkölle ja erilaisille putkille asennustila.

Asuinrakennuksen ulkoseinä, esim. kuvassa 2 oleva US4, voidaan tehdä myös vähintään noin 200 mm

paksusta höylähirrestä Sen U-arvo on 0,6 W/m²K, mikä määräyksien mukaan riittää, kun eristävyyttä lisätään vastaavasti muissa rakenteissa (kompensaatioperiaate). Parhaiten se onnistuu ikkunoiden ja yläpohjan eristyskykyä lisäämällä.

Hirsiseinät tehdään joko massiivipuutavarasta, vaaka- tai pystylamellihirrestä taikka erilaisista nk. lämpöhirsistä, joissa kahden hirsikuoren välissä on lämpöeristekerros. Varauksen muodolla on suuri merkitys seinän toiminnalle: hyvä ratkaisu on mm. kaksoisuralla varustettu varaus. Pientalon ulkonäköön sopivat parhaiten lyhytnurkat. Vielä viime vuosisadan alkuun saakka asuinrakennuksiinkin tehdyt pitkät ristinurkat ja luonnonpuupinta kuuluvat mökkikulttuuriin. Omakotialueilla on viime aikoina alettu varata hirsirakennuksia varten erityisiä osa-alueita, jonne sopivat myös ristinurkkaiset rakennukset.

Hirsiseinän tulee olla mahdollisimman ilmatiivis varsinkin alaosastaan (vedon tunne). Jos hirsiseinää ei suojata laudoittamalla ulkopuolelta, sitä ei saa lisäeristää liikaa sisäpuolelta kosteusongelmien vuoksi. Tässä tapauksessa sisäpuolinen höyrynsulku pahentaa tilannetta entisestään. Ulkopuolinen lisäeristäminen on aina turvallisinta.

Hirsiseinän ulkopintaa ei saa käsitellä kalvoa muodostavilla aineilla. Hirsien varauksissa ovat ilmeisesti erilaiset “vanhat” kosteutta kuljettavat materiaalit toimivuudeltaan parempia kuin esimerkiksi mineraalivilla, joka toimii paremminkin kapillaarikatkona kastuneiden ja kuivien hirsien välissä.

Pyrittäessä jättämään ulko- ja sisäseinäpinnat pääosin hirsipinnoille, voidaan lisäeristeet sijoittaa osittain märkätiloissa levy- ja hirsirakenteiden väliin, kiintokalusteiden (keittiö) taakse ja esimerkiksi makuuhuoneissa sisälevytysten taakse, kun halutaan niihin esimerkiksi tapettipinnat. Samoin vaatehuoneeseen rajoittuva ulkoseinä voidaan lisäeristää sisäpuolelta tehokkaasti ja vaikka paneloida sisäpuolelta ilman, että hirsitalon vaikutelma kärsii.

Hirsitalot valmistetaan pääsääntöisesti tehtaissa, joissakin jopa täysin automatisoidusti. Käsin veistoakin yritetään elvyttää koulutuksen avulla.

Tiiliulkoseinät

Ulkoseinärakenteessa US6 on kaksi tiilikuorta ja niiden välissä mineraalivillaeriste. Kun sisäkuori on kantava, tulee sen olla vähintään 130 mm paksu (normaalitiili). Jos kantavan seinän kuormat jakautuvat ulko - ja sisäkuorelle, saavat molemmat olla moduulitiiltä (85 mm). Lämmöneristemateriaalin

on oltava mahdollisimman tiiviisti kiinni sisäkuoressa. Eristetilassa ei ole mitään orgaanista ainetta, kuten puuta. Ulkokuorta koskevat samat ohjeet kuin tolpparunkoseinässä olevaa tiiliverhousta (tuuletusväli, tiilimuurin paksuus jne.). Aiemmin tiiliseiniin ei muodostettu erityistä tuuletusrakoa. Eristeenä oli 1960-luvulla yleisesti 75–100 mm mineraalivillaa. Myöhemmin alettiin ulkokuoren taakse jättää tuuletettu ”rukkasväli” (suunnitelmissa teoreettinen 20 mm). Tänään ilmarako on kasvanut 30…40 mm:iin ja eristeen raon puoleisessa pinnassa tulee olla tuulensuoja. Muuraustyön aikana on valvottava, ettei ilmaraon alaosa täyty laastista.. Eristelevyjen on oltava tiiviisti kiinni sisäkuoressa ja toisissaan. Levyt tulee asentaa ennen verhomuurausta, jotta levyvälien tiiveys voidaan tarkistaa.

Seinän sisäkuori tehdään lähinnä pintakäsittelyn helpottamiseksi taikka muista syistä esimerkiksi betoni -, kevytsora – taikka vaahtobetoniharkoista. Sisäkuoressa ja väliseinissä kalkkihiekkaiset ohutsaumatut muurauskappaleet ovat osoittautuneet nopeiksi muurata, laastimenekiltään vähäisiksi ja lisäksi ne muodostavat suhteellisen sileän alustan pintakäsittelyille. Näiden harkkojen mitat ovat: pituus 600 mm ja korkeus saumoineen 200 mm

sekä paksuus seinän paksuuden mukaan esimerkiksi 85 mm.

Sisäkuori voidaan myös valaa paikalla betonista taikka tehdä elementeistä. Tällöin on kyseessä tiiliverhottu betoniseinä.

Lämpöharkkoulkoseinät

Eristeharkkoulkoseinä tehdään muurauskappaleista, joiden pituus ja korkeus ovat saumoineen yleensä 600x200 mm. Leveys on seinän paksuuden mukainen. Harkoissa on keskellä eristekerros polyuretaania tai polystyreeniä. Harkkoja on ainakin kolmea päätyyppiä:

1) Yksi yleisimmistä tyypeistä on esitettynä kuvassa 2 seinärakenteessa US6. Kahden kevytsorakerroksen välissä on 100 mm vahvuinen polyuretaanieristekerros. Nurkat tehdään erikoiskappaleilla, joissa eristekerros kääntyy harkon sivuun jatkuakseen viereisen normaaliharkon eristekerroksena edelleen. Seinävahvuus on 300 mm.

2) Harkko muodostuu 30 mm betonisesta ulkokuoresta, 125 mm eristekerroksesta ja 150 mm kantavasta sisäkuoresta, joka on betonia. Sisäkuoressa on kevennys- taikka valuonteloita. Seinävahvuus on 300 mm. Katso kuvaa .

3) Harkon sisä- ja ulkopinnassa on kummassakin betoninen 110 mm paksu osa, jonka keskellä on pystysuuntainen valutila betonivalua varten. Keskellä on 120 mm paksu eristekerros polyuretaania. Lopullisessa seinässä on valun jälkeen molemmissa pinnoissa 110 mm paksu vaaka- ja/tai pystyraudoitettu betonikuori. Seinän paksuus on 350 mm. Nurkkaharkon pituus on 550 mm. Seinien pituusmitat tulisi valita niin, että sisämitat ovat 200 mm kokonaiskerrannaisia, jolloin harkkojen katkaisuja tarvitaan mahdollisimman vähän.

Ulkopinnoitteena on joko ohutrappaus näkyvin saumoin taikka saumaton kaksikerrosrappaus. Sisäpinnoite tehdään huoneen käyttötarkoituksen mukaan, esimerkiksi tasoite ja maalaus.

Eristeharkoista muuratussa seinässä on valvottava erityisesti muuraustyön yhteydessä tehtävän sauman asianmukaisuutta. Se oli ensimmäisten harkkoseinien ”herkin kohta”. Kokemusta on kertynyt jo niin paljon, että eristeharkoista saadaan huolellisella työllä kestäviä rakenteita ja myös tyylikkäitä julkisivuja. Suunnittelijat arvostavat lähinnä selkeitä ja saumattomia seinäpintoja.

Harkkorakoseinä muistuttaa tiiliulkoseinää, mutta siinä sekä ulko – että sisäkuori muurataan harkoista. Rajatapauksena on seinä, jossa ulkopintana on muurattu tiili ja sisäkuorena harkkomuuraus. Harkkopinnat käsitellään kuten vastaavat pinnat eristeharkkoseinissä.

Siporex -harkkoseinä

Höyrykarkaistun kevytbetoniharkon eli siporex-harkon materiaalina on yksiaineinen höyrysuluton karkaistu kevytbetoni, jonka kuivatiheys on

400 kg/m³. Seinärakenteen U-arvo voidaan valita harkon paksuuden mukaan. 500 mm seinärakenteen U-arvo on 0.18 W/m²K. Asuinrakennuksen ulkoseinä voidaan tehdä jo 175 mm siporex –harkoista (U-arvo 0.60 W/m²K), mikä määräysten mukaan riittää, kun eristävyyttä lisätään vastaavasti muissa rakenteissa. Parhaiten se onnistuu esimerkiksi yläpohjan eristävyyttä lisäämällä.

Harkot muurataan ohutsaumalaastilla ja raudoitetaan kutistumateräksillä suunnitelman mukaisesti. Ikkuna- ja oviaukot ylitetään valmiilla siporex-palkeilla.

Ulkopinnoitteena voi olla rappaus, tiili tai puuverhous. Kuvassa 3 on esitetty yleinen, karkaistusta kevytbetoniharkosta tehty pientalon ulkoseinärakenne (US7).

Betonisandwich -seinä

Pientaloja tehdään myös kerrostaloihin kehitellyin rakentein – varsinkin rivitaloja ja useampikerroksisia rakennuksia. Seinärakenteessa on 70-80 mm ulkokuori, joka on sidottu ruostumattomilla ansassiteillä teräsbetoniseen 80–150 mm sisäkuoreen. Välissä on lämmöneristyskerros140–160 mm kovaa mineraalivillaa tai 100 mm polyuretaania. Ulkopintana voi olla mikä tahansa betonin pinnoite taikka ulkokäyttöön soveltuva keraaminen laatta, tiililaatta jne. Betonipinta voi olla myös työstetty (piikkaus, hionta) tai se voidaan päällystää luonnonkivellä. Rajansa asettavat vain mielikuvitus - ja raha. Normaalipintaiset elementit saattavat olla kokonaisratkaisuna monia tavanomaisia rakenteita edullisempia.

Nykyisin pyritään ulkokuoren tausta tuulettamaan, vaikkei ulkopinnassa olisikaan tiivistä verhousta, kuten esimerkiksi keraamista laattaa.

Kivirakenteinen yläpohja mahdollistaa ulkoseinäelementtien luotettavan kiinnityksen, mutta ylärakenteita tehdään yleisesti puusta (esimerkiksi naulalevyristikot). Välipohjat ovat poikkeuksetta kiviaineiset, samoin alapohjat. Kosteiden tilojen seinät tehdään luontevimmin kivirakenteisina, mutta kuivien tilojen väliseinät voidaan rakentaa keveinä levyseininä (usein niiden osuus jää niin pieneksi, että nekin tehdään kivirakenteisina). Kaikki seinät voidaan tehdä myös levyrakenteina, kunhan kosteiden ja märkien tilojen rakenteet suunnitellaan oikein ja tehdään erittäin huolellisesti.

Kiviseinät - esimerkiksi betonisandwich - tai harkkoseinä - voidaan päällystää verhousmateriaalilla. Esimerkiksi asemakaavamääräykset saattavat vanhoilla puutaloalueilla vaatia puuverhouksen tekemistä taloon. Verhous suojaa seinäpintaa estäen sen kastumista ja siten vähentäen haihtumiseen sitoutuvaa lämpöenergiaa sekä poistaen jäätyvän veden aiheuttamat rasitukset.

KELLARIN SEINÄT

Kellarien ulkoseiniä tehdään betonista, muurausharkoista tai betonielementeistä. Kellarin katto on yleensä kivirakenteinen. Seiniin kohdistuu maanpaineen lisäksi kosteusrasituksia. Rinneratkaisuissa seinätyyppi valitaan usein siten, että sama rakenne toimii maata vasten ja ulkoseinänä alarinteen puolella.

Kosteusmääräykset (RakMK C2) suosittelevat, että kellarin seinärakenteen maanvastaiselle osalle asennetaan ulkopuolinen, maanvastainen lämmöneriste. Tällä nostetaan kantavan rungon lämpötilaa ja alennetaan kosteuspitoisuutta.

Tasamaalla omakotitaloihin rakennetaan yhä harvemmin kellari. (Kellarinseiniä esitellään perustuksia käsittelevässä artikkelissa.)

YLÄPOHJAN RAKENTEET

Puuyläpohjat

Puuyläpohjissa ovat perinteinen massiivipuupalkisto ja sen varaan tuetut “takstoolit” saaneet väistyä

uudempien rakenteiden tieltä. Harja- tai aumakatto, jonka alla on käyttämätön ullakko tai ryömintätila, tehdään lähes pääsääntöisesti tehdasvalmisteisilla naulalevyristikoilla (NR- ristikot). Toimittajilla on ATK - ohjelmat, joilla ristikkosuunnittelu käy nopeasti. Ristikot ovat myös kilpailusta johtuen edullisia. Asiakas toimittaa suunnittelua varten ristikoista kaaviot, joista ilmenevät mm ulkoiset mitat, kuormitustiedot ja tukipisteet sekä ristikoihin jätettävien tilavarausten koot ja paikat.

Massiivipalkisto on kilpailukykyinen, jos puutavara saadaan lähellä olevasta omasta metsästä ja asennustyö tehdään itse taikka talkootyönä.

Ristikoiden yläpaarteet muodostavat vesikaton kannattajat ja alapaarteiden varaan rakennetaan yläpohja. Ristikot asennetaan yleisimmin 900 mm jaolle, mutta myös 1200 mm jakoa käytetään, samoin kuin 600 mm jakoväliä. Kaikki ne sopivat vakiomittaisille lämmöneristyslevyille. Jakoväliksi valitaan yleensä jokin edellä esitetyistä siten, että vesikaton kannattajien enimmäistukiväli ei ylity. Jakoväli voi olla muukin, varsinkin jos eriste on jokin puhalluseriste tai muu vapaan jakovälin salliva eriste. Ristikot tukeutuvat yleensä rakennuksen pitkille ulkoseinille, joten sisätiloihin ei välttämättä tarvita kantavia seiniä.

Eristeenä käytetään mineraalivillaa tai puukuituvillaa. Sahanpuru, mikäli sitä on edullisesti saatavissa, on myös käyttökelpoista. Sitä tulisi asentaa vähintään noin kaksi kertaa mineraalivillan määrä, joten se sopii parhaiten yläpohjan eristeeksi. Mineraali- ja puukuituvillaa asennetaan 300 –400 mm, jopa 500 mm. Mineraalivilla on joko rulla- tai levytavaraa taikka puhallusvillaa. Eräs käytetty tapa on asentaa kokonaisia villalevyjä ristikoiden väleihin ja täyttää jääneet kolot puhallusvillalla, jolla myös lisätään eristyspaksuutta haluttuun eristyspaksuuteen.

Puhalluseristeitä on asennettava ylitäyttönä, koska puhallettava puukuituvilla kutistuu 15…20 %

ja mineraalivilla 5 %.

Puiset yläpohjat jakaantuvat kahteen pääryhmään, vaakasuoriin ja kalteviin yläpohjiin. Edelliset ovat nimensä mukaisesti vaakasuoria. Kalteva yläpohjat ovat yleensä vesikaton suuntaisia. Eräs välimuoto syntyy saksiristikoilla, joissa alapaarre on kalteva, mutta loivempi kuin yläpaarre. Tuuletustilalliset vaakasuoran yläpohjan reuna- alueelle asennetaan vähintään metrin levyinen tuulensuojakerros, joka liittyy tiiviisti seinän tuulensuojaan. Toisenlainen, nykyään yleistynyt tuulensuojaus on nk. tuuliohjain. Katon reuna- alueille naulataan kattotuolien tai ristikoiden yläpaarteiden alapintaan katon suuntainen rakennuslevy, joka liittyy tiiviisti ulkoseinän tuulensuojalevyn yläreunaan. Ohjaimen avulla tuuletusilma johdetaan sen ja vesikaton välisessä ilmatilassa reuna- alueen ohi keskemmälle ullakko- tai ryömintätilaan, jolloin virtaukset eivät heikennä reuna- alueen eristeen lämmöneristävyyttä.

Reunan rakenteita suunniteltaessa on myös huomattava, että – varsinkin tuulisilla avoimilla paikoilla – liian väljät tuuletusraot saattavat mahdollistaa kevyen lumen kinostumisen yläpohjan reunoille.

Uusimmissakin ohjeissa suositellaan pientalon sivuräystäille 20 mm yhtenäisten tuloilma - aukkojen tekemistä ja päätyihin mahdollisimman ylös 200x200 mm tuuletussäleikköjen asentamista.

Vesikaton suuntaisen yläpohjan ja vesikaton väliin jää yleensä tasakorkea tuuletusväli. Sen on oltava kauttaaltaan tuulettuva ja pääsääntöisesti vähintään 100 mm korkea. Räystään tuloilma on helppo järjestää, mutta harjatuuletuksen teossa on syntynyt jopa pahoja rakennusvirheitä (varsinkin muutettaessa kylmiä ullakkotiloja alta päin eristäen asuintiloiksi). Tuuletustilaa vasten asennetaan yläpohjan lämmöneristeen päälle kauttaaltaan hengittävä tuulensuojapahvi tai hengittävä levy, esimerkiksi hartsilla imeytetty huokoinen kuitulevy (tuulensuojalevy). Harjan alle järjestetään ilmakanava, josta tuuletusilma johdetaan päätyjen ja harjan, taikka molempien kautta ulkoilmaan. Harjatuuletus voidaan järjestää taikka sitä voidaan tehostaa alipainetuulettimien avulla (lyhyet sadehattuiset putket harjalla). Perusvaatimus on, että vesikaton alusta on joka kohdasta tehokkaasti tuuletettu.

Puisissa yläpohjissa lämmöneristeen lämpimälle puolelle asennetaan joko ilman- taikka höyrynsulku kuten tolpparunkoisiin ulkoseiniin. Höyrynsulku vähentää yläpohjan rakenteiden läpi (diffuusion avulla) siirtyvän vesihöyryn määrää. Höyrysulku on seinien tapaan välttämätön mineraalivillaeristeen alla, mutta harkinnan arvoinen myös muiden eristeiden yhteydessä. Erityisen tärkeätä on varmistaa yläpohjan ilmatiiveys. Ongelmakohtia ovat puuyläpohjan liittymät kivirakenteisiin ulkoseiniin ja kantaviin rakenteisiin sekä läpiviennit (hormit yms.). Teippausta käytetään vain asennukseen, sen pidempiaikaisesta pysyvyydestä ei ole näyttöä.

Eristemäärän lisäys on helpointa ja edullisinta vaakasuorissa yläpohjissa. Mikäli yläpohjan päälle rakennetaan kylmä käyttöullakko, on varmistettava, ettei eristeen päälle asenneta välittömästi tiivistä kerrosta (esimerkiksi muovimattoa), johon alapuolelta rakenteiden läpi siirtyvä vesihöyry tiivistyy vedeksi.

Sisäkatto muodostuu levyistä taikka paneeleista, jotka kiinnitetään naulauslautoihin taikka –rimoihin. Sisäverhouksen ja höyrysulun väliin tulee jättää riittävä väli siten, että sähköasennukset rasioineen sijoittuvat kokonaan höyrynsulun alapuolelle.

Huopakatetta lukuun ottamatta kaikkien katteiden alle suositellaan aluskatetta, joka yleensä on vesitiivistä materiaalia (esimerkiksi tähän tarkoitukseen valmistettu muovikelmu). Myös tiilikatteen aluskatteena käytetään muovia, vaikka ehdottomasti varmin rakenne olisi yksinkertainen huopakateAluskatteen ja lämmöneristeen välisen tuuletusraon auki pysyminen on varmistettava. Aluskate ei saa harjalla estää tuuletusvälin toimintaa eikä se saa painua kiinni lämmöneristeen yläpintaan.

Olipa puinen yläpohja millainen tahansa, esimerkiksi vanerikotelorakenne, on aina täytettävä kaksi ehtoa: eristeen läpi ei saa virrata ilmaa (eikä mineraalivillaeristeisen yläpohjan läpi kosteutta vesihöyrynä) ja lämmöneristeen yläpuolella on oltava ehdottomasti kauttaaltaan tuulettuva ilmaväli koko katon alalla.

Kivirakenteiset yläpohjat

Yläpohjan valaminen rakennuspaikalla on vähentynyt. Sen sijaan ontelolaatta- ja siporex -elementtiyläpohjat ovat kivirakenteina yleistyneet. Kantavan elementin päälle asennetaan lämmöneriste, esimerkiksi mineraalivillaa. Eristeen alle tulee ontelolaatan päälle höyrynsulku, mutta siporex- elementtien päälle höyryä läpäisevä vuorauspaperi. (Vesikattoja käsitellään tämän julkaisun toisessa artikkelissa.)

VÄLIPOHJAT

Puuvälipohjat

Aiemmin puhuttiin “kolmen N:n välipohjista: nitisee, narisee ja notkuu ” tarkoittaen puuvälipohjan ikäviä ominaisuuksia. Käyttämällä riittävän jäykkiä kannattajia ja kohtuullisia jännevälejä - taikka molempia - saavutetaan tukevia puuvälipohjarakenteita ja niille tyydyttäviä ääneneristysarvoja.

Kuvassa 5 on esitetty esimerkkeinä keveistä välipohjarakenteista kaksi puurakenteista pientalon välipohjaa. Toinen (VP1A) edustaa rakenteellista “minimiä”: Kannattajien päällä on 25 mm lattialastulevy ruuvi -ja liimakiinnityksellä,

alapintana on sisäverhouslevy, paneeli tmv. ja sen päällä ilmaääntä vaimentava eristekerros esimerkiksi

mineraalivillaa. Lattiapintalevyn ja palkin välinen mahdollinen kitinä estetään joko lujalla kiinnityksellä taikka vaimentavalla kerroksella (esimerkiksi neulehuopamaton suikaleella). Välipohjassa VP1B on lisättynä lähinnä askelääntä vaimentavia rakenteellisia lisäyksiä:

· lattialastulevyn päällä on uiva rakenne, esimerkiksi uiva lautaparketti

· lattiapalkkien päälle on lisätty ristikoolaus (50x100 soirot K400…600 mm)

· rakenteen alapuolelle on ripustettu joustavien kannakkeiden varaan tiivis rakennuslevykerros (taikka kaksi kerrosta), jonka saumat ja seinäliittymät on tiivistetty elastisella kitillä.

Edellisistä ensimmäinen ja viimeinen lisäys jo yksinäänkin parantaa askeläänieristystä merkittävästi. Ristikoolaus tasaa jossakin määrin paikallisia taipumia. Koolauksen ja kannattajan väliin voisi asentaa esimerkiksi korkkilevykaistan lisävaimentajaksi (tämä ei tosin ole kovin yleinen tapa). Lattianpäällysteen alle kiinnitetään esim. ruuveilla 25 mm pontattu lattialastulevy, joka eristetään kannattajista jollakin vaimentavalla materiaalilla, esimerkiksi kokolattiamatosta leikatuilla suikaleilla. Kannattajaväli enintään 600 mm, mieluummin vähemmän, esimerkiksi 400 mm. Välitilaan sijoitetaan 100 mm mineraalivillalevy vaimentamaan ilmaääntä. Lattiarakenteen alapuolella on erillisen, lattiasta ripustetun rungon varassa oleva rakennuslevy ja sen päällä mineraalivillalevy.

Ripustamiseen on kehitelty erilaisia kumivaimentimiin perustuvia kannakkeita, joiden kautta runkoäänet eivät siirry ripustettuun rakennekerrokseen. Ripustetun levyn saumat sekä liittymät seiniin ym. tiivistetään.

Edellä kuvatulla rakenteella saadaan omakotitalon välipohjaksi riittävästi ääntä vaimentava rakenne, joka ei kuitenkaan ole kohtuuttoman raskas. Vanhoissa puuvälipohjissa voidaan saneerausrakenteissa soveltaa esimerkkirakenteen periaatteita.

Asuinhuoneistojen sisäisiä välipohjia eivät koske ääneneristysvaatimusmääräykset, joten ne voidaan periaatteessa rakentaa pelkästään rakenteellisten vaatimusten mukaan. Asumismukavuuden vuoksi rakenteet on kuitenkin syytä valita mahdollisimman hyvin ääntä pitävistä vaihtoehdoista.

Kivirakenteiset välipohjat

Perinteinen paikalla valettava teräsbetonilaatta on edelleenkin käyttökelpoinen vaihtoehto. Laudoitus voidaan korvata esimerkiksi erityisellä peltiprofiililla, joka jää laatan alapinnaksi ja toimii osittain terästyksenä (Kuva 5, VP3). Profiilit tarvitsevat valun aikaisen tuennan, mutta varsinaista laudoitusta ei tehdä. Rakenneperiaate tunnetaan nimellä liittorakenne.

Elementtirakenteiset välipohjat tehdään joko ontelolaatoista (Kuva 6,VP2) taikka kevytbetonielementeistä (siporex, Kuva 6, VP4), joiden päälle valetaan betonilaatta tai niiden yläpintaan vedetään 5–25 mm tasoitekerros.

Suosittu matalalämpöinen vesikiertoinen lattialämmitys voidaan asentaa paitsi betonilattiaan, niin myös keveisiin puurunkoisiin välipohjiin. Rakenteet perustuvat esimerkiksi 3-kerroksiseen kipsilevyrakenteeseen, taikka harvalaudan päälle alumiinisten lämpöä tasaavien levyjen kanssa tehtyyn levyrakenteeseen.

VÄLISEINÄT

Kantavat ja kevyet seinät

Pientalojen huoneistojen sisäisistä väliseinistä on nykyisin huomattava osuus ei-kantavia eli keveitä seiniä: 1-kerroksisissa rakennuksissa usein vain vastakkaiset ulkoseinät ovat kantavia. Kevyttä seinää ei saa kuormittaa jälkikäteen, koska seinä voi rikkoutua, perustus painua, taikka molempia.

Tolpparunko

Yleisin ja hinnaltaan edullinen väliseinätyyppi on tolpparunkoinen levyseinä. Keveytensä ansiosta se soveltuu myös saneerauskohteisiin. Erityyppisillä levyseinillä saavutetaan kaikki tarvittavat palo- ja äänieristysvaatimukset.

Runkona voi olla edelleenkin perinteinen puurunko 50x50...100 kokoisesta sahatavarasta taikka samasta puutavarasta mitallistetusta runkotavarasta. Kantavat seinät tehdään 100 mm rungolla. Tolppajako on johdonmukaisesti yleensä 600 mm.

Runkona käytetään nykyisin puumateriaalin rinnalla peltiprofiilirankoja, jotka on taivutettu sinkitystä teräspellistä poikkileikkaukseltaan C-profiilin muotoon. Rangoissa on tasavälein reikiä, joiden läpi voidaan asentaa sähköputkitukset rungon sisään. Tolppajako on sama kuin puurunkoseinässä. Yleisin sisäverhousmateriaali on 13 mm kipsikartonkilevy , joka on saavuttanut suosiota, koska reunaohennetulla tyypillä saadaan saumattomia maalaus- ja tapetointialustoja. Kovalle kulutukselle joutuviin kohteisiin on kehitetty erikoiskova kipsilevy, joka tunnetaan yleensä lyhenteellä EK. Kipsilevyistä on jalostettu muitakin tuotteita, kuten esimerkiksi kuituvahvistettuja rakennuslevyjä.

Muista rakennuslevyistä on edelleen käytössä lastulevy, joka on päässyt irti formaldehydirasitteestaan. Lastulevyseinät tehdään yleensä avosaumoin. Käyttöä helpottavat monet pintajalosteet, esimerkiksi valmiiksi pohjakäsitelty levy nopeuttaa työtä , vaikkei olekaan omatoimirakentajalle aina halvin vaihtoehto. Jalosteista mainittakoon myös kosteutta kestävä lastulevytyyppi V313. Levypaksuudeksi suositellaan yleensä K600 tukijaolle

12 mm. Kovaa kulutusta kestämään tarkoitettu palonsuojalevy on jokin silikaattikuitulevy, joissa ei nykyisin käytetä asbestia. Lastu- ja silikaattilevyihin voidaan suoraan tehdä monia muita levyjä helpommin erilaisia ripustuksia.

Saneerauskohteissa käytetään 6 mm paksuista nk. saneerauskipsilevyä, jolla voidaan päällystää huonokuntoisia seinäpintoja (esimerkiksi puuseinän päällä oleva heikko rappaus) lujiksi maalaus- tai tapetointialustoiksi. Levy kiinnitetään kauttaaltaan ruuveilla suoraan vanhaan seinäpintaan.

Muuratut väliseinät

Väliseinät muurataan yleisimmin tiilistä taikka yksiaineisista harkoista, joiden paksuus on sama kuin seinän vahvuus.

Perinteinen muurattu väliseinä tehdään normaaleista savi- tai kalkkihiekkatiilistä. Yleisimmät ja lähes yksinomaan käytetyt tiilikoot (lxpxk) ja -tyypit ovat:

• Normaalikokoinen tiili 130x270x75 mm, merkintä NT ja vastaava reikätiili NRT; muurauksessa vaakasauma 15 mm ja pystysauma 10 mm

• Peruskokoinen tiili 123x257x57 mm, merkinnät PT ja PRT, tämän kokoinen tiili tunnettiin aiemmin hormitiilenä (HT)

• Moduulikokoinen tiili 85x285x85 mm, merkinnät MT ja MRT, kaikki saumat 15 mm, jolloin tiilimitoitus perustuu 100 mm (1 moduuli ó 1M) kokonaiskerrannaiseen; eräs yleinen variaatio

MT(60) tai MRT(69), joiden korkeus on 60 mm

Muuratut seinät ovat yleensä joko ½-kiven eli lapekiviseiniä taikka ¼ -kiven eli syrjäkiviseiniä tiilen asennosta riippuen. Esimerkiksi normaalikivestä muuratun seinän nimellispaksuus on em. tapauksissa joko 130 taikka 75 mm. Tiilen todellinen mitta vaihtelee mm polttoasteen mukaan.

Ohuin kantava tiiliseinä on käytännössä 130 mm.

Ohuimpia rakenteita (60–75 mm) voidaan käyttää seinissä, joihin ei upoteta esimerkiksi sähkörasioita. Moduulikokoisella tiilellä muuratun seinän paksuus on 85 mm. Tiiliseinän upotusroilot voidaan tehdä myös erityisillä roilotiilillä, joissa roilo muodostuu joko seinän sisään tai ulkopintaan.

Harkot ovat yleisimmin kevytsoraa, kevytsorabetonia, kalkkihiekkakiveä taikka joskus betonia, leveydet yleisimmin 75...150 mm, erityistapauksissa leveämpiäkin, pituudet 600 mm ja korkeus muurattuna 200 mm. Yleinen väliseinän harkkopaksuus on 85 mm.

Ohutsaumamuurauksessa yleisesti käytettävät kalkkihiekkaharkot ovat kokoa (pituus x korkeus

x leveys) 600x198x85 taikka 300x198x130 mm. Muurattaessa harkot liimataan vaakasaumoista 2 mm ohutsaumalla. Harkkojen päädyissä on pontti, joka voidaan jättää ilman saumalaastia. Tiiveyden lisäämiseksi – esimerkiksi märkätiloissa – myös päätyihin suositellaan laastisaumaa.

Kevyitä väliseiniä valmistetaan myös kevytbetonista (siporex). Kaikilta sivuilta pontattujen siporex- väliseinälaatoista muurattujen seinien vahvuudet ovat: 68 mm, 88 mm ja 100 mm.

Markkinoilla on myös koko seinän korkuinen kivirakenteinen väliseinäelementti, joka asennetaan ohutsaumamuurauslaastilla lattiapintaan. Elementit liimataan pystysivuiltaan ja kiinnitetään yläpäästään tarkoitukseen kehitetyllä muovikiinnikkeellä, jonka ansiosta elementtien yläpäähän voidaan jättää puurakenteisen yläpohjan edellyttämä painumavara. Elementissä on kolme pystysuuntaista, halkaisijaltaan 62 mm olevaa onteloa, joihin pystytään vetämään talotekniikka, putket ja sähköt. Elementin vakiomitat ovat 295 x 2600 mm, mutta elementeistä on mahdollista rakentaa myös vakiomittaa korkeampia seiniä.

Betoniseinät

Betoniseiniä valetaan paikalla yleensä vain kellareissa jos samaan aikaan tehdään muitakin valurakenteita. Perinteisen muotin sijaan voidaan betoninen seinä rakentaa 150 mm tai 200 mm levyisistä betonimuottiharkoista, joiden valutilat täytetään ladonnan yhteydessä betonilla. Betonista valmistetaan myös vastaavia pilari- ja perustusharkkoja. n

SuomenKuitulevy_90x133_RO08.pdf

Jorma Ursinus, arkkitehti SAFA

Runko- ja väliseinäratkaisut

SuomenSelluvillaEriste_210x135_2007.pdf

Alla on esitetty edelliset (vuoden 1985) ja nykyiset lämpimän vaipan ulkoilmaan rajoittuvien rakennusosien lämmönläpäisykertoimien enimmäisarvot (W/m²K):

Rakennusosa: Edelliset: Nykyiset:

(k-arvo) (U–arvo)

Seinä 0,28 0,25

Yläpohja,

tuulettuva alapohja 0,22 0,16

Ryömintätilaan

rajoittuva alapohja 0,20

Maata vastaan

oleva rakennusosa 0,36 0,25 *)

Ikkuna 2,1 **) 1,4 **)

Ovi 1,4

Oven umpiosa 0,7

(eristetty osa)

*) jos arvo on pienempi kuin 0,15,

tulee se routasuojauksessa ottaa huomioon

**) ikkunapintaa saa olla enintään 15 % varsinaisesta

kerrosalasta (lasketaan karmimitoin) ja 50 % ulkoseinien

pinta-alasta

missing image file

Kuva 1. Lämmöneristysvaatimuksen

(U < 0,25 W/m2K) täyttävät ulkoseinäesimerkit.

Knauf_A210x297_RO08.jpg
Termex_90x133_RO08.pdf
HB-Betoni_seinärakenteet_185x130_RO08.pdf
missing image file

Kuva 2. Muita puurunkoisia pientalon ulkoseiniä.

LaukaanBetoni_210x297_2007.jpg
mi</p>
      </div>

  
</div>
                <span class="clear"></span>
                
              </div>
            </div>
          </div>
        </div>


      </div>
    <div id="footer">
	    	    	
<div id="block-menu-387" class="clear-block block block-menu">


  <div class="content">
<ul class="menu">
<li class="leaf"><a href="/fi/kayttoehdot">Palvelun käyttöehdot</a></li>
<li class="leaf"><a href="/fi/tietoa_palvelusta">Tietoa palvelusta</a></li>
<li class="leaf"><a href="/fi/tietosuojaseloste">Tietosuojaseloste</a></li>

</ul>
</div>
</div>
			    © 2009 RPT Docu Oy
    </div>
        <!-- /under_container -->

    </div>
    <!-- /layout -->

    <script type="text/javascript" src="/sites/all/modules/google_analytics/googleanalytics.js"></script>
<script type="text/javascript">var gaJsHost = (("https:" == document.location.protocol) ? "https://ssl." : "http://www.");document.write(unescape("%3Cscript src=